Kun elämä menee yhtäkkiä sijoiltaan – mitä kriisissä tapahtuu?

“Elämän kanssa ei neuvotella.” – Jarkko Martikainen

Tavallinen päivä voi katketa yhteen puheluun tai lauseeseen. Tietoon, jota ei haluaisi ottaa vastaan.

Läheinen kuolee. Tulee ero tai sairastuminen. Työ menee alta. Tai jokin tässä hetkessä nostaa pintaan vanhan haavan.

Tai tapahtuu jotakin aivan muuta, jonka jälkeen ympärillä kaikki näyttää ennallaan, vaikka omassa elämässä mikään ei tunnu olevan ihan niin kuin ennen.

Ympärillä elämä jatkuu.

Radiosta kuuluu musiikkia ja naurua. Käytävällä puhutaan viikonlopusta. Joku valittaa asiasta, joka omasta kohdasta katsottuna tuntuu sillä hetkellä käsittämättömän pieneltä.

Maailman tavallisuus voi tuntua suorastaan röyhkeältä.

Tietää mitä on tapahtunut, mutta tieto ei tunnu vielä oikein todelta. Päässä voi olla tyhjää. Tai niin paljon, ettei oikein mistään saa kunnolla kiinni.

Kaikki ei tule kerralla perille. Käytännön asioita voi silti hoitaa melkein entiseen tapaan. Vasta myöhemmin saattaa ymmärtää, miten iso ja kivulias asia oikeastaan tapahtui.

Kriisi ei näytä kaikilla samalta

Oma reaktio saattaa hämmentää melkein yhtä paljon kuin itse tapahtuma.

Itku ei ehkä tule silloin kun kuvitteli. Työpäivän pystyy hoitamaan, vaikka olo on aivan sijoiltaan. Sitten hermo menee johonkin mitättömään asiaan.

Ja ihminen alkaa helposti tarkkailla itseään.

Miksi olen näin rauhallinen? Miksi minä suutun tästä? Miten pystyn menemään töihin, vaikka tuntuu että koko elämä hajosi?

Ihminen pystyy tekemään aika paljon automaatilla.

Ruoka tulee laitettua ja viesteihin vastattua. Pyykkikonekin pyörii. Se ei kerro kovin paljon siitä, miltä sisällä tuntuu.

Tekeminen saattaa olla juuri se keino, jolla tapahtunutta pystyy ottamaan vastaan pienemmissä paloissa.

Koko elämä on liian iso ajateltavaksi kerralla. Pyykkikoneellinen ei ole.

Kriisi tuntuu myös kehossa

Keho voi reagoida hyvin konkreettisesti. Tulee kylmä, vaikka ympärillä ei olisi kylmä. Sellainen sydänvilu. Vessassa saa ehkä käydä vähän väliä.

Uni voi mennä sekaisin. Ruoka ei maistu entiseen tapaan. Keskittyminen pätkii.

Saman viestin joutuu lukemaan useamman kerran tai kaupassa unohtaa, mitä tuli hakemaan. Tavallisenkin päätöksen tekeminen voi tuntua työläältä.

Kun yksi iso asia vie paljon tilaa, muulle jää vähemmän.

Välillä on melkein tavallinen olo

Tapahtunut saattaa täyttää ajatukset pitkäksi aikaa. Sitten huomaa yhtäkkiä nauraneensa jollekin tai puhuneensa pitkään aivan muusta.

Se voi säikäyttääkin. Ihan kuin olisi hetkeksi unohtanut jotakin, mitä ei saisi unohtaa.

Mutta nauraminen ei tarkoita, että olisi unohtanut. Hetken hyvä olo ei tee tapahtuneesta yhtään vähemmän totta.

Ihminen ei jaksa olla koko ajan saman tunteen sisällä.

Seuraava päivä saattaa olla taas raskas. Se ei tarkoita, että kaikki alkoi uudestaan tai että edellinen parempi päivä olisi ollut jotenkin väärä.

Tunteet eivät kysy kalenterista, missä vaiheessa niiden kuuluisi tulla.

Mitä kaikkea siinä samalla menettää?

Sama tapahtuma voi tarkoittaa kahdelle ihmiselle aivan eri menetystä.

Erossa ei välttämättä menetä vain parisuhdetta.

Mukana saattaa lähteä koti, tuttu arki lasten kanssa tai tulevaisuus, jonka oli jo ehtinyt suunnitella.

Läheisen kuollessa arjesta häviää myös paljon sellaista pientä, jonka olemassaoloa ei ollut tullut ajatelleeksi ennen kuin sitä ei enää ole.

Siksi omaa reaktiota on aika turha verrata siihen, miten jonkun muun mielestä pitäisi pärjätä.

Aika pian joku saattaa myös tietää, mitä sinun kannattaisi tehdä. Miten pitäisi ajatella tai suhtautua. Milloin olisi jo hyvä mennä eteenpäin.

Neuvo voi olla hyvää tarkoittava ja silti tulla aivan väärään kohtaan. Toisinaan enemmän auttaisi, että joku vain kestäisi hetken sen, ettei tähän ole mitään hyvää vastausta.

Kun elämä pienenee

Kriisissä kovin pitkälle ei tarvitse yrittää nähdä.

Jos tässä päivässä on jo tarpeeksi, ensi kuuhun ei tarvitse vielä mennä.

Riittää, että tietää mitä tänään on pakko hoitaa ja minkä voi jättää huomiseen.

Eikä tapahtuneesta tarvitse heti löytää mitään hyvää tai opettavaista.

Jos tilanne on kamala, sitä saa pitää kamalana.

Entä jos en tiedä, miten tästä selviän?

Sitä ei tarvitse tietää vielä.

Keskellä kriisiä puolen vuoden päähän katsominen on aika kohtuuton tehtävä.

Silloin voi olla tärkeämpää miettiä, missä nukut ensi yön tai kuka voisi ottaa yhden käytännön asian hoidettavakseen.

Isoihin kysymyksiin ehtii palata myöhemmin.

Milloin kannattaa hakea apua?

Vastaanotolle voi tulla jo siinä vaiheessa, kun tapahtunutta tekee mieli sanoa ääneen jollekin, joka ei ole siinä itse mukana.

Läheisille puhuessa voi huomata alkavansa vähän säästellä heitä. Tätä olen jo sanonut. Tästä en viitsi taas puhua. Tämän sanominen taitaisi vain huolestuttaa.

Vastaanotolla sitä ei tarvitse miettiä. Samasta asiasta saa puhua uudestaan. Siellä voi sanoa myös sellaista, mitä ei halua tai pysty sanomaan läheisille.

Jos olo pysyy pitkään hyvin vaikeana, arki alkaa hajota tai tapahtuneen kanssa jää kokonaan yksin, avun hakemista ei kannata lykätä.

Kriisissä auttaminen ei välttämättä ole kovin ihmeellistä.

Tärkeää voi olla se, että toinen malttaa kuunnella. Ei hoputa eteenpäin eikä ala etsiä tapahtuneesta hyvää puolta.

Jos elämä meni juuri sijoiltaan, ensimmäiseksi ei tarvitse osoittaa kenellekään, että pärjäät.

Ensin eletään tämä kohta.

Kirjoittaja: Riikka Ämmänkoski, psykoterapeuttiopiskelija, kognitiivinen lyhytterapeutti, sosionomi (AMK) ja kriisityöntekijä. Vastaanotto Seinäjoella ja videoyhteydellä asuinpaikasta riippumatta.

havahdusterapia.fi